28 vastausta aiheeseen

[Mirgrith]

Hausta ei löytynyt aihetta tästä (tai sitten en osannut oikeilla hakusanoilla hakea ), mutta varmasti täältäkin löytyy käyttäjiä, joilta on herppi kuollut. Millaisia tuntemuksia kuolema on tuottanut? Löytyykö porukkaa, jota asia ei niinkään hetkauta, jos ei, miksi? Ja tuntuuko menetys yhtä pahalta kuin esim. kissan tai koiran menetys? Itellä ei ole kokemusta moisesta, mutta olen silloin tällöin miettinyt miten reagoisin tilanteeseen.

[Lunatica]

Se kututtaa. Melko isosti. Vähän riippuen elukasta.
Mutta ei tunnu ollenkaan niin pahalle kuin kissan tai koiran kuolema (molemmat koettu siis). Siinä missä kissan ja koiran kuolemaa suree, herpin kuolema lähinnä tosiaan kututtaa. Käyttäisin rumempaa sanaa, mutta modet ei tykkäis

Toki ihmisissä on eroja. Toiset varmasti suree herppejään enemmänkin. Ne, joille herpit on lemmikkejä ja perheenjäseniä siinä missä muutkin lemmikit.

Eli toisin sanoen, riippuu ihmisestä.

[KaisaHoo]

Noh, kuollutta kilpparia kyllä itkin, ja siinä oli mukana kyllä kiukkuakin (juuri varmaan tota kututusta), kun tiesin, että kuolema oli pitkälti omaa syytä.

[PikkuTolonen]

Melkein vuosikymmenen yhteiselon jälkeen liskoni menetettyä olin täysin toimintakyvytön pari viikkoa. Asiaa luultavasti pahensi se että jouduin itse viemään lopetettavaksi, tuli murhaajan olo ja syyllisyys siitä että ehkä en tehnyt kaikkea mahdollista, joka kuitenkin oli turha syyllistys itseäni kohtaan. Se oli ihan kamalaa

Uskoisin että luonnonmukainen kuolema ei korpea niin paljon mutta varmasti tulen suremaan jokaikistä lemmikkiä, lajista riippumatta.

[tahti-]

Itse vein tänä vuonna lopetettavaksi ensimmäisen käärmeeni pitkän taistelun infektion jälkeen. Tästä tuli ontto olo, tuntui, että ensimmäisen käärmeen menetys vei pohjan harrastukselta ja syyllisyys käärmeen kohtalosta on ollut valtaisa. Tosin silloin kun ongelmat alkoi olin ihan varma, että käärme lopetetaan, mutta yllätykseksi "parani" ja eli monta kuukautta hyvävointisena. Joten kun infektio uusi, tiesin jo heti, että mihinkään pitkiin hoitoihin ei ryhdytä, kun tilanne kuitenkin epätoivoiselta näytti.
Muihin kuin ensimmäisiin käärmeisiin ei ole tullut niin paljon tunteita, joten jos menetyksiä tulee ei luultavammin herätä suuria tunteita enään.

[Lyllerö]

Oma parta-agamani menehtyi 31.7.2011 kova paikka oli :/ Vieläpä lisko kuoli niin kauhealla tavalla (sydänkohtaus/kramppi) Kova on ikävä yhä ja itkettyä tulee tyyliin joka päivä. Vaikka on uusi lisko (leopardileguaani) niin eihän sitä mikään korvaa, kun oli tuo partis kuitenkin rakkain ja tärkein ystävä koko maailmasta.

[Katg]

Ainut herppi, joka minulta on kuollut oli (siskoni) suokilpikonna, itse olin tuolloin n. 7-8-vuotias. Kilpikonna ei meillä kovin kauaa ollut kun se oli jo valmiiksi sairas, joten en ollut ehtinyt niin paljon kiintyä ja olin aika nuorikin, joten en pahemmin konnaa hoitanut. Lähinnä myöhemmin olen miettinyt kun kuvia katsellut, että miten ihanaa olisi jos se konna olisi vielä hengissä jne......ja mitä olisi voitu paremmin tehdä - tai tehtäisiin nyt..


Koira on minulta kuollut ja se oli kamalaa. Olin n. 14-vuotias ja itkin hulluna. (Asiaa pahensi se, että koira lopetettiin tietämättäni.. Se asui siis isäni luona ja en ollut käynyt siellä varmaan kuukauteen ja kun isäni soitti niin hän kertoi, että koira piti lopettaa - aika kamala jysäys oli....)

Uskoisin, että jos minulla nyt olevat kilpikonnat kuolisi, niin olisin yhtä, tai lähes yhtä järkyttynyt ja surullinen kuin koirankin tms. kuolemasta. Kilpikonnien/herppien suhteen vielä kun yleensä syyttää itseään, niin asia pahentuu entisestään, niiden kanssa kun ehkä enemmän miettii mitä on väärin tehnyt hoidon suhteen......
Minulle kilpikonnat ovat niin rakkaita, että en tiedä miten selviäisin jos ne kuolisivat - ainakin surisin paljon ja en pystyisi ihan äkkiseltään uusia hommaamaan "tilalle".. Nytkin jos edes epäilen niillä olevan jotain pientäkin ongelmaa, niin sydän pysähtyy hetkeksi ja pala nousee kurkkuun..
Meillä kilpikonnia kohdellaan kuin kilpikonnia, mutta ne ovat silti rakkaita perheenjäseniä. Vain kuolema tai itseni erittäin vakava sairaus saisi minut eroamaan konnistani. :kiss:

[*Marika*]

Kaksi vuotta sitten toinen kreikankonnani kuoli melko yllättäen. Se oli kyllä kova paikka, itkettyä tuli ja paljon. Plus sitten tietty syyllisyys, oliko omaa syytäni, olisi pitänyt huomata että jotain on vialla jne. Kilpikonnat on minulle lemmikkejä ja siis rakkaita... Siltikin uskallan veikata, että kissan kuolema tulee olemaan vielä kovempi paikka kuin kilpikonnan kuolema, kissat on kuitenkin eri tavalla mukana jokapäiväisessä elämässä, mukana eri puuhissa, kun konnat taas (tietenkin) elävät omaa konnanelämäänsä terroissaan.

Kotiloihin sentään osaan suhtautua eri tavalla, niiden kuolemista tulee ehkä haikea olo, mutta ei sen enempää, ja riippuu kotilostakin. Akaatteihin kiinnyn eniten. Kotilot osaan ajatella enempi järjen kanssa, ovat kuitenkin sen verran alkeellisia eläimiä, eivät muutenkaan välttämättä elä hirmu pitkään jne.

[srd]

Elvis (naaras iguaani) jouduttiin aikoinaan nukuttamaan kasvaimen aiheuttaman halvaantumisen takia. Koville otti vaikka tiesinkin mihin ryhdyin kun Elviksen itselleni otin. Vaikka se ehti olla meillä pari vuotta niin oli kyllä sellainen syrämmenmurskaaja nottei isompaa ole nähty.

Kauhulla nyt odottelen notta koska tuo meitin Tiitu alkaa menemään huonoksi. Se on ollut mulla puolet elämästäni ja on nähnyt kaikenlaista matkan varrella. En osaa kuvitellaakkaan elämää ilman sitä...

[tonikin]

Sattuuhan sitä.

En meinaa tuolla asian vähäpätöisyyttä vaan ehkä enempi jotain hyväksymisen tapaista.
Kuolema kun on osa elämää..myöskin sen hyväksyminen.

En haluais lähtee pelkäämään sitä tunnetta jonka kuoleman eteentullessa joudun kohtaamaan, enemminkin satsaan energian elmämisen kokemiseen. Sehän tässä on tiettävästi sitä parasta antia(:

Ihmisistä puhuttaessa meillä sekottuu monasti elämän ja kuoleman pelot keskenään, tai ainakin musta tuntuu siltä.

Mutta kuoleman kokemiset on taatusti jokaisella enempivähempi persoonallisia tuntemuksia.

Itelläni on kuollut muutama käärme. Hoitovirheet/mokat on olleet suurin syy.
Olosuhteet talvehdituttamsen aikana ovat heitelleet yllättäen, tms.
Ja kyllähän se on syönyt miestä, niin menetettyjen elämien/persoonien, laji yksilöiden kuin oman harrastaja statuksen/kuvankin takia.

Harrastuksen lopettaminen noiden takia on ollut todella lähellä, mutta ainakin ite teen ja toteutan jotakin sellaista jatkaessani tätä touhuiluani jota en ihan heti pääse enkä pysty toteuttamaan muussa elämän tynkääni liittyvissä asioissa.
Kun tietäiskin vaan mitä? (:

[Sorrow]

Minulle jokainen herppi on perheenjäsen, eli kuolemantapauksen sattuessa suru on murskaava ja ennen kaikkea lamaannuttava. Ensimmäinen matelijani, leopardigekko Wille, on ollut minulla 11 vuotta, ja alkaa tietääkseni lähennellä jo 15 vuoden ikää. Mitään vanhuuden merkkejä ei onneksi vielä ole näkyvillä, mutta olen koittanut valmistella itseäni siihen, että en koskaan voi tietää, milloin tulee Willen aika lähteä. Leoskeja löytyy viisi kappaletta, ja ne ovatkin sitten pisimpään mulla olleet.

Suren siis pitkään ja raskaasti jokaista kuolemaa, oli sitten kyseessä oma tai läheisen lemmikki.

[Wilkku]

En haluais lähtee pelkäämään sitä tunnetta jonka kuoleman eteentullessa joudun kohtaamaan, enemminkin satsaan energian elmämisen kokemiseen. Sehän tässä on tiettävästi sitä parasta antia(:

Ihmisistä puhuttaessa meillä sekottuu monasti elämän ja kuoleman pelot keskenään, tai ainakin musta tuntuu siltä.

Fiksusti kirjoitettu. Minä olen usein huomannut, että ihmiset pelkäävät kuolemaa, menetyksiä ja tuskaa niin paljon, että eivät uskalla enää elää. Menetykset tulevat kun ne tulevat, itse yritän olla surematta ja murehtimatta etukäteen. Itken vasta kun on syytä itkeä, en itke koska pelkään, että kohta on syytä itkeä.

Minulla on muutaman herpin kuolema sattunut todella syvälle, varsinkin kun on yrittänyt kaikkia kavereita aina loppuun asti auttaa. Tunnustan että, muutama poikaskuolema on saanut hetkeksi miettimään, että onko harrastuksessa mitään järkeä ja pitäisikö laittaa pillit pussiin. Kuitenkin kuolema ja luopuminenkin ovat osa elämää, emme oikein voi tehdä muuta kuin sopeutua ajatukseen, että jonakin päivänä on luovuttava niin rakkaista kuin omastakin elämästämme, siihen asti eläkäämme. Surkaamme kun on surun aika, suru muuttuu ajan kanssa muistoiksi rakkaista. Ihmisillä on erilaisia tapoja surra, olen lukenut kokemuksia, joissa ihminen on tuntenut valtavaa syyllisyyttä kun ei ole itkenyt lemmikin menetyksen jälkeen, vaikka onkin ollut surullinen. Ei itkua voi kuitenkaan pitää surun mittarina, ihmisillä on tosiaan jokaisella oma uniikkitapansa surra.

Itselläni tuntuu riippuvan aika paljon siitä kuinka pitkään eläin on ollut minulla, toinen asia on että jos eläin on esimerkiksi vaatinut poikkeuksellista hoitoa esimerkiksi sairauden vuoksi pitkään, niin kiintymyksestä tulee omalla kohdallani paljon voimakkaampi ja myös suru on voimakkaampi menetyksen tullessa kohdalle. Nämä muutamat poikaskuolemat ovat olleet sitten ihan oma juttunsa, vaikka eläin ei ole kerinnyt kauaa olemaan niin olen parkunut kuin viimeistä päivää vauvojen perään. Itse on surrut jopa muutamaa hiirtä todella voimakkaasti, joten en omalla kohdallani voi allekirjoittaa ettäkö suru ei olisi minulla yhtä voimakas herpin kuin kisssan tai koiran kohdalla. Perheenjäseniä nämä ovat, ja minä niitä rakastan kovasti. Olen täysin sinut sen asian kanssa, että nämä eivät elä ikuisesti, mutta ei se surua poista. Ajan kanssa suru tosiaan kuitenkin muuttuu kauniiksi muistoiksi, vaikka ensin se onkin musertava.

[CocoRascal]

Itse olen valitettavasti joutunut kuolemalle luovuttamaan elämässäni jos jonkinmoisia eläimiä. Kaikki eläimet ovat minulle lemmikkejä ja rakkaista persoonia. Kyllä minulle esim. käärmeen kuolema pystää itkemään, mutta koiran ja kissan kuolema pistää matalammaksi mielen, sanotaanko että herppiä olen itsenyt sen illan kun on kuolleena lötynyt, mutta koiran/kissan kuolemasta toipuminen vie kauemmin.

[Crazy_Clown]

Multa ei ole vielä kuollut mikään lemmikki. Mutta voisin arvailla ettei se herpin kuolema niin kova pala ole, kuin mitä esim sitten se kun tuo (porukoiden) koira tuosta kuolla kupsahtaa. Tai jompi kumpi mun kissoistani. Mulla on aina ollut vain yksi leoski, ja tuo leoski on ollut mulla 5. luokalta lähtien ja olin/on mun esimmöinen lemmikkini. En usko että sen kuolema siis kuitenkaan vaan ärsyttäisi tai tms. Kyllä mä uskon surevani sitä sitten paljonkin. Tulevaisuudessa sitten, varsinin jos on useampi herppi, niin voi olla että suhtaudun asiaan vähän kylmemmin.

[heidi1979]

Multakaan ei ole kuollut vielä yhtään omaa eläintä, mutta voin jo kuvitella sen surun ja itkun määrää mikä tulee väistämättä joskus eteen. Mulle nää partikset ja leoski on perheenjääseniä. En osaa ajatella tätä minään harrastuksena.

Olen nyt jo käynyt kunnon tunnemyrskyjä läpi, kun nuorempi partis päätti 5 kuukautisena pitää viiden viikon paaston ja pelkäsin pahinta. Vanhemmalla partiksella oli pieni mbd epäily ja voi sitä itkun/stressauksen/pelon määrää ennenkun päästiin seuraavana päivänä lääkäriin. Noh, säikähdyksellä selvittiin, sai terveen paperit, mutta jo noista reaktioista tiedän, että jos ja kun jossain vaiheessa nämä kuolevat, niin siitä ei selvitä pelkällä olankohautuksella.

Viimeksi muokannut heidi1979, 01 marraskuu 2011 - 11:41.

[Cella]

Minulta/meiltä on kuollut lukuisia hiiriä, hamsteri ja kissa. Kissa otti todella koville. Itkin sitä kauan, romahdin täysin. Karkasi pentele auki jääneestä ovesta ja monen mutkan joidenkin päivien jälkeen sain tiedon että kissa oli jäänyt auton alle ja poliisit olivat sen ruumiin heittäneet metsään. Ruumis haettiin ja vietiin tuhkattavaksi. Tästä aikaa jo kohta 7v ja silti se vaan itkettää kun alan miettimään sitä... Kyllä minulla on kyyneleet silmiin kihonneet hiirienkin ja hamsterin kohdalla. Ne lepäävät pihalla nyt luumupuun alla ja kaikkien nimet on puuhun kaiverrettu.

Herppiä en ole vielä menettänyt mutta luulen että koville tulee sekin ottamaan, olen melko herkkä ja dramaattinen ihminen noissa jutuissa. (herkkyydestä kertonee että minulle tuli pala kurkkuun kun herppini ovat ekaa kertaa syöneet ja luoneet nahkaansa luonani) :blush:

[JaBa]

Oma konnani kuoli TÄNÄÄN...
Minttu oli vasta puoli vuotias ja luultavasti hyvin sairas.. Kouluun en mennyt todella suuren surun vuoksi ja muukin perhe suree todella paljon.
Tuntuu todella ylitse pääsemättömältä ja siltä että ei tästä selvitä.. Mutta aika parantaa haavat

[Spinneri]

Vasta herppeilyn aloittaneena ni voin sanoa et kyl hazardi on nyt samaa kastia entä aijemmat lemmikit jotka oli jyrsijöitä.. ensimmäinen ikioma lemmikkihamsteri kuoli pari vuotta sitten kesällä lämpöhalvaukseen... sittemmin hankitut degut olivat haaste koska olivat isompia ja vaativat satunnaista juoksutusta.. juuri kun sain totutettua käsittelyyn kuolivat (toinen tullessa kipeä mutta kuntoutui, löytyi jonkun ajan päästä kuolleenna ja toinen piti lopettaa hengitystieinfektion takia).. kyl se varmaan tuntuu taas yhtä pahalta mutta jos napero kuolee niin en anna enää periksi niinkuin annoin jyrsijöiden kanssa.. degut jätti suuren aukon jota ei vaan pystynyt paikkaamaan.. ajan kanssa se on helpottanu...

[-Heidi-]

Herppejä mulla ei ole kuollut yhtäkään (ja toivottavasti ei vielä moniin moniin vuosiin näin tapahdukkaan), mutta kissa on kuollut ja kaksi gerbiiliä.

Kaikki kuolemat otti koville ja suoraan sanottuna pelkään sitä aikaa kun noista koiristakin aika jättää...
Tiedän myöskin sen että sitten kun tästä lähtee ykskään eläin niin olen ihan murtunu olkoot se sitten herppi tai koira.